Vanha juttu

Koko retkeilyidea lähti tosiaan siitä kun esikoiseni halusi kesäleirille. Leirikirjeessä mukana tuli varusteluettelo, jollaisia olin itsekin aikoinaan lukenut ja ollut tekemässä.
Makuupussi kerrasto juomapullo. Hyttysmyrkky villasukat lusikkahaarukka. Hellehattu. Tyyny. Sanat humisivat pääni läpi nostaen siivillään muistoja mieleni tuhkasta. Rintaa pakahdutti.

Lähdin vaelluskauppaan.
Sieltä löysin harhailemasta sen minän, jonka kuvaannollisesti jätin sinne joskus -hyvänen aika- parikymmentä vuotta sitten. Hyvin vähäeleisesti mutta sangen vääjäämättömästi tuo vanha minä otti heti tilansa nahoissani ja ajatuksissani, kuin ei poissa olisi ollutkaan.

Se vanha minä sai minut nauramaan ihastuksesta haistaessani pitkästä aikaa spriiliekin tuoksun keittiöni lattialla sillä viimeksi olin sen haistanut tunturissa. Se sai minut itkemään tuntemattoman kaipuusta kun vihdoin sain aikaiseksi luotsata meidän perhepoppoon kaukaisempaan lähimetsään jossa savun lohdullinen tuoksu tarttui vaatteisiin kun sytytimme tulen, keräännyimme sen ympärille ja se otti meidät piirinsä suojaan. Se vanha minä ei koskaan poissa ollutkaan, se oli piilossa, piilotettuna, suojassa, salattuna ja turvallisuussyistä hiukan kiellettynä. Sillä kun on ollut tapana viedä minut epämukavuusalueideni ylitse.

Oli niin helppoa silloin heittäytyä urbaanin elämän pyörteisiin, kun oli se elämäntilanne, rahatilanne, työtilanne, opiskelutilanne, terveystilanne, suhdetilanne, monella tapaa erinomaisen huono tilanne haalia rahaa, aikaa, varusteita, suunnitelmia, seuralaista, aikataulua ja yleensä ottaen saada sen verran aikaiseksi että ryhtyisi. En siitä itseäni soimaa, ne kaikki olivat tosia tuntemuksia tuolloin.

Nyt voi olla niin että asiat ovat toisin.