Kotona pakkasin halot ja vedet rinkkaan, jaoin molempien lasten reppuihin kevyesti kulkevat tarvikkeet ja koulukkaan palauduttua kotiin teimme äkkilähdön. Kerrankin se onnistui, onnenpäivä. Kolmen kilometrin polkupyöräily muuttui kitinäksi jo ennen puoltaväliä mutta olin itse tarpeeksi virkeä tekemään pikaisen huomion uudelleen suuntauksen ja loppumatka sujui kohtuullisen hyvin lasten riidellessä vain keskenään niin ettei minua vedetty siihen mukaan.
Laitoimme pyörät parkkiin ja reput selkään. Lähdimme liput korkealla etsimään nuotiopaikkaa sieltä, missä olin olettanut sen olevan, mutta missä se ei ollut. Hetken haravoituamme maastoa kolmisin jätin lapset leikkimään suuren kiven luokse sillä totesin pystyväni liikkumaan yksin suuremmalla nopeudella ja kattamaan etsinnöilläni laajemman alueen kuin lapsia odotellen ja paimennellen. Ihan muutamassa minuutissa nuotiopaikka sitten löytyikin. Sanomatta lienee selvää että olin aika huojentunut. Ei siinä mitään, elämään kuuluvat myös pienet (ja suuretkin) takaiskut ja pettymykset mutta kun hieno harrastus on vasta oraillaan, haluan varjella lasten innostusta ja antaa oikeita onnistumisen ja ilon hetkiä. Retkipettymykset saavat luvan pysytellä poissa vielä hetken.
Yllätyksekseni esikko osasi koota ja sytyttää nuotion sillä toissakesänä ystäväni Jyväskylästä oli sen hänelle näyttänyt. Yli puolitoista vuotta sitten, jolloin esikko oli vasta viisivuotias. Hieno hiilloskin saatiin kun jaksettiin odottaa. Kyllä se tästä. Etenee blogi, elämä ja ulkoilu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti