Yökäpistely

Uni tuli, uni meni. Herättyäni n. klo 2 aamuyöllä koetin tuudittaa itseäni takaisin uneen lukemalla kirjaa ja kuuntelemalla Mari Boinea, tällä kertaa turhaan. Neljän aikaan luovutin ja päätin lähteä yökävelylle. Koska voin (lapset isällä). Ja koska vanha minä, minä, johon alan pikkuhiljaa tutustua uudelleen, olisi myös saattanut tehdä niin.

Oli tavattoman hikistä, hiostavaa. Kävelin läpi hiljaisten kerrostalopihojen, sitten halki omakotitaloalueen. Ojan yli rehevään metsään ja pysähdyin. Joka puolella maassa ympärilläni vihreän lehtevän kasvillisuuden alla ja väleissä rapisi, naksahteli ja kihisi. Jatkoin kulkuani pellon poikki jonka jälkeen metsä oli kuivempaa, aluskasvillisuus maltillisempaa ja paljon hiljaisempaa. Yläilmoissa linnut lauloivat kovasti. Yöllinen metsähkö ei olekaan tähän vuodenaikaan mikään hiljainen paikka.

Aika aukeaksi oli hakattu se. Mietin, päästänkö sydämen märkänemän vai mennäänkö sillä mitä on. Päädyin jälkimmäiseen vaihtoehtoon. Asiat voi hyväksyä sellaisina kuin ne ovat, vaikka niistä ei pitäisikään. Suomen kielessä ajattelua sekoittaa sanan "hyväksyä" kantasana "hyvä", joka on positiivinen. Se ohjaa salakavalasti ajattelemaan että vain hyvät asiat voisi hyväksyä.

Vielä kuukausi tai pari sitten olisin hoitanut unettomuuden lukemalla tai televisiota katsomalla. Metsähkö kävely oli hyvä ratkaisu joka toi minut lähemmäksi itseäni. Unikin tuli tuon jälkeen vielä, ällistyttävää.

Kotiinpäin, kuivasta metsästä pellon yli rehevään.

Pieniä hankintoja

Koska satuin olemaan muilla asioilla Helsingissä, päätin pistäytyä Scandinavian Outdoorin myymälään. Nykyisillä lippuhinnoilla mielellään iskee mahdollisimman monta kärpästä saman reissun aikana. Tällä kerralla iskettäviä karpäsiä oli syntymäpäivät, ekologisten saippuoiden hankinta Ruohonjuuresta sekä tavarainhiplaus&haaveilu Scandinavian Outdoorissa.

Kävelin suoraan alatason säläosastolle sillä nyt ei budjetti anna myöten minkäänlaisiin vaateostoksiin  Samalla koetin nostaa aivoihin varastoitunutta puute ja tarvelistaa aktiiviseen työmuistiin. Ihan tosioikeita puutteitahan nyt ei itseasiasa ollut. Mutta lasten kanssa touhutessa hyödyllisiä ovat erilaiset värikkäät houkuttimet kuten Light My Firen sporkit. Pieni ohjelmanumero on se kun ennen lähtöä lapset saavat pakata kevyitä asioita omiin reppuihinsa ja valita päivään sopivan sporkin värin. Niitä on meillä (nyt tämän shoppailureissun jälkeen varsinkin) joka lähtöön.

Siinä samassa silmiini osui Muurikan pieni lettupannu. Juuri sellainen jota olin etsinytkin. Samassa paikalle ilmestyi tuttu myyjä. Joka ilmeisesti tunnisti minut. Minusta on siis tullut joko vakavasti otettava asiakas joka jokaisella hankinnalla kartuttaa omien henkilökohtaisten tarpeiden mukaista järkevien vaellusvarusteiden reserviä. Tai epävakavasti otettava kaupunkilainen uusavuton kamahomostelija, joka omaa epävarmuuttaan pönkittääkseen ja shoppailunhalua tyydyttääkseen käy ostamassa toissijaista tilpehööriä vain vakuuttaakseen itsensä siitä että on Vakavasti Otettava Oikea Erähenkilö.

Värikkäät sporkit kädessäni, lettupannua rintaani vasten puristaen naurahdin myyjälle jotain siitä kuinka yritän keksiä lapsireissuille hauskoja tai erilaisia asioita vetonauloiksi jotta lapsista olisi kivaa lähteä uudestaankin. Tähän myyjä vinkkasi hauskana asiana Ortliebin kevyttä, viikkaantuvaa kahvinsuodatinta. No, lapsethan eivät ainakaan vielä juo kahvia, mutta minä juon. Ja toisesta tyttärestäni on aivan erityisen hauskaa keittää sitä minulle, joten nappasin sen ostosteni joukkoon seuraavan metsäreissun syötiksi.

Kotona oli vielä pakko pohtia ostamisen motiiveja. Ensinnäkin, minusta, kuten monista muistakin ostaminen on kivaa. Uuden tavaran tai vaatteen saaminen antaa tyydytystä. Jos tavara on hetken mielijohteesta ostettu ilman, että sen taustalla on todellinen tarve, tyydytys jää lyhytaikaiseksi. Mutta jos olen sen oikeaan tarpeeseen, esine tai vaate säilyttää arvonsa silmissäni myös sen jälkeen kun sen uutuudenviehätys on kadonnut.
Toiseksi, koska en nyt voi kadota Lapin tuntureihin viikkokausiksi, kuten haluaisin, ja lähistönkin metsiin pääsen mielestäni aivan liian harvoin, on ostaminen ehkä minun tapani pysyä asian äärellä. Kiinni siinä ajatuksessa että sinne minä vielä menen. Vielä pystyn, osaan jaksan.
Kolmanneksi kaikki tarvikkeet ja välineet motivoivat minua noihin pienempiin reissuihin vaikka ne välillä tuntuvat pelkilta hengettömiltä korvikkeilta sille, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Olen helposti joko tai-ihminen. Hyvinkin voisin heittää kirveen kaivoon ajatellen että koska Lappi ei ole mahdollinen nyt, niin en sitten tee mitään. Tarkemmin ajatellen siihen minun luontoretkeilyurani katkesikin silloin taannoin. Rinkankin annoin pois, en kestänyt nähdä sitä nurkissa muistuttamassa siitä että senhetkiseen elämään mahtuisi vain pienimuotoisempaa viikonloppuretkeilyä. Hullu minä. Olisinpa silloin osannut iloita siitä. Nyt edes viikonloppu ei ole mahdollinen (vielä), näillä blogin nimen mukaisilla päiväretkillä mennään toistaiseksi.
Neljänneksi olen todella pyrkinyt myös heräteostoksissani siihen että ne palvelisivat muutakin tarkoitusta kuin oman ostohaluni tyydyttämistä. Tässä olen mielestäni onnistunut, jos en nyt puhtaan kiitettävästi niin ainakin todella hyvin. Yhden hutiin menneen kirjan ostin, senkin voin siirtää selailukappaleeksi lasten kirjahyllyyn, tuleepahan kuvasto tutuksi.

Luonnossa: Metsäminttu

Kun lapset ovat poissa, voi aikuisseurassa nauttia uusien lajien etsimisestä ja löytämisestä. Pikaesittelyssä metsäminttu:

Van Houten annosjauhepussi 1kpl
Kiehuvaa vettä 1,5 dl
Kermaa loraus
Minttulikööriä loraus

Sekoita ja nauti

Metsäminttu viihtyy parhaiten lämpimien, jopa kiehuvien vesien läheisyydessä. Sitä tavataan useimmiten yhdessä kaakaon kanssa. Kuvan makkaraviikset eivät liity metsäminttuun, joka edustaa kasvikuntaa.

Huiputusta

Olin ajatellut että saatettuani esikoisen kouluun, voisimme kuopparin kanssa tehdä nopean lähdön ja viettää koko aamupäivän ulkosalla. Lopuksi kokata jotain kivaa Trangialla ennen kotiinpaluuta. Joo.

Palattuani saattokeikalta kerroin kuopparille että kun menossa oleva jakso My Little Ponia loppuu, puetaan ja lähdetään. Poni loppui, kuoppari olisi halunnut katsoa lisää. Kerroin, miksi nyt ei niin voida tehdä, ja sammutin television. Itkupotkuraivari tuli siitä. Parhaan kykyni mukaan sanoitin lapselle syytä kiukkuun ja koetin jakaa sekä ymmärrystä että huolehtia rajanpidosta. Tilanne saatiin hallintaan komprimissilla. Kompromissi oli ehkä hiukan arveluttava mutta tiedostin riskin tarttumalla oljenkorteen. Elättelin toivoa että lapsen tunnemyllerrys taittuisi kompromissin suomalla muutaman minuutin aikalisällä. No ei, se muutti vain suuntaa.

Siinä kohtaa petti oma pinna kiukutteluun, nenäkkäisiin huomautuksiin, vastaväitteisiin, intteeseen ja jankutukseen, vaikka kuinka yritin lapsentahtoisesti perustella järkevästi. Otettiin uusi aikalisä, tällä kertaa äidille, äidin käytös ei tässä kohdassa juuri eronnut lapsen vastaavasta.

Kun aikaa oli kulunut jo hyvä tovi kaikkeen muuhun paitsi nopeaan lähtöön, ajattelin että hyvä ruoka voisi tuoda paremman mielen. Aamupalasta oli tosiaan hetki aikaa eikä lounas vielä ollut käsillä, ehkä pieni verensokerin kohotus vaikuttaisi kärttyisyyttä hillitsevästi. Saattoi olla että kuopus tosiaan oli syönyt niukan aamupalan. Vaikea mennä sanomaan kun huomio oli ollut esikon koulukuntoon saamisessa.

Siispä lippu korkealla ojasta allikkoon. Ensinnäkin olin unohtanut, tai en vain enää jaksanut ajatella sitä, että kuoppari on mahdottoman hidas syömään. Siinä ei hoputtamiset auta. Hoputtaminen ärsyttää kuopparia, joka heittää ranttaliksi ja sitten on mielihyvä taas kaukana. Toiseksi olin unohtanut (!!!) että kuoppari oli joskus viime viikolla puhunut että olisi kiva joskus syödä erästä tiettyä jugurttia. Kuopus tämän muisti hyvin, siinä hetkessä. Ja sitä olisi nyt pitänyt olla. Eihän sitä tietenkään ollut. Taas sanoitettiin lapselle niitä lapsen omia tunteita. Sitten sanoitettiin, miksi äiti alkaa olla vähän vihainen myös. Sitten sovittiin, että viiden sormiminuutin kuluttua lähdetään. Joo.

Lapsi olisi halunnut laittaa sandaalit. Nope. Raivarit ja sanoitusta. Uusi yritys, nyt muuten vain oli sukka vinossa ja väärät housut jalassa, lapsi muuttui murisevaksi pikku karhuksi, itse lähinnä hermoraunioksi. Tässä vaiheessa aloin myös olla kipeän tietoinen siitä, että kello lähenteli kahtatoista. Mietin jo lähtöajatuksen hylkäämistä mutta päätin että nyt vain mennään. Mieleen muistui jonkun blogin nimi tai osoite "solekkolahtea". Itsehän sitä tosiaan olisi lähtenyt jo.

Lopulta matkalla, minä verenmaku suussa polkien. Retkifiilis ei ehkä ollut korkein mahdollinen. Solekkolahtea. Ajatus pitkästä rauhallisesta aamupäivästä retkeilynomaisesti ulkoillen oli kutistunut siihen, että ehtisimme häthätää aiotulle retkipaikalle jossa vetäisimme Trangialla lämmitetyn makkarakeiton häthätää huiviin, mahdollisimman nopeasti tokikin, jotta ehtisin kieli vyönalla polkien saamaan meidät ajoissa kotiin vastaanottamaan esikoista koulusta.

No, ehdittiin huiputtaa paikallisen talviurheilukeskuksen korkein kohta sekä laskeutua toista puolta hiukan alemmas sopivan suojaiselle rinteenkohdalle. Minä iskin Trangian tulille, kuopus löysi työstömateriaalia jäisen lammikon rannasta ja minä ehdin ottaa muutaman kuvan blogiin. Kuvissa näyttäisi olevan lämmin tunnelma ja rento meininki. Huiputusta sekin. Eväsleivät ja keitto huiviin. Lapsi ei olisi halunnut lähteä. Sanoitusta. Sitä paitsi esikko odottaa pian kotona yksin. Kuoppari suuntasi minuun kulmiensa alta leimuavan uhmakkaan katseen ja kysyi: "Miksei sitten tultu aikaisemmin, NIIN?"

Makkarakeittoa

Tulosta syntyy