Kävelin suoraan alatason säläosastolle sillä nyt ei budjetti anna myöten minkäänlaisiin vaateostoksiin Samalla koetin nostaa aivoihin varastoitunutta puute ja tarvelistaa aktiiviseen työmuistiin. Ihan tosioikeita puutteitahan nyt ei itseasiasa ollut. Mutta lasten kanssa touhutessa hyödyllisiä ovat erilaiset värikkäät houkuttimet kuten Light My Firen sporkit. Pieni ohjelmanumero on se kun ennen lähtöä lapset saavat pakata kevyitä asioita omiin reppuihinsa ja valita päivään sopivan sporkin värin. Niitä on meillä (nyt tämän shoppailureissun jälkeen varsinkin) joka lähtöön.
Siinä samassa silmiini osui Muurikan pieni lettupannu. Juuri sellainen jota olin etsinytkin. Samassa paikalle ilmestyi tuttu myyjä. Joka ilmeisesti tunnisti minut. Minusta on siis tullut joko vakavasti otettava asiakas joka jokaisella hankinnalla kartuttaa omien henkilökohtaisten tarpeiden mukaista järkevien vaellusvarusteiden reserviä. Tai epävakavasti otettava kaupunkilainen uusavuton kamahomostelija, joka omaa epävarmuuttaan pönkittääkseen ja shoppailunhalua tyydyttääkseen käy ostamassa toissijaista tilpehööriä vain vakuuttaakseen itsensä siitä että on Vakavasti Otettava Oikea Erähenkilö.
Värikkäät sporkit kädessäni, lettupannua rintaani vasten puristaen naurahdin myyjälle jotain siitä kuinka yritän keksiä lapsireissuille hauskoja tai erilaisia asioita vetonauloiksi jotta lapsista olisi kivaa lähteä uudestaankin. Tähän myyjä vinkkasi hauskana asiana Ortliebin kevyttä, viikkaantuvaa kahvinsuodatinta. No, lapsethan eivät ainakaan vielä juo kahvia, mutta minä juon. Ja toisesta tyttärestäni on aivan erityisen hauskaa keittää sitä minulle, joten nappasin sen ostosteni joukkoon seuraavan metsäreissun syötiksi.
Kotona oli vielä pakko pohtia ostamisen motiiveja. Ensinnäkin, minusta, kuten monista muistakin ostaminen on kivaa. Uuden tavaran tai vaatteen saaminen antaa tyydytystä. Jos tavara on hetken mielijohteesta ostettu ilman, että sen taustalla on todellinen tarve, tyydytys jää lyhytaikaiseksi. Mutta jos olen sen oikeaan tarpeeseen, esine tai vaate säilyttää arvonsa silmissäni myös sen jälkeen kun sen uutuudenviehätys on kadonnut.
Toiseksi, koska en nyt voi kadota Lapin tuntureihin viikkokausiksi, kuten haluaisin, ja lähistönkin metsiin pääsen mielestäni aivan liian harvoin, on ostaminen ehkä minun tapani pysyä asian äärellä. Kiinni siinä ajatuksessa että sinne minä vielä menen. Vielä pystyn, osaan jaksan.
Kolmanneksi kaikki tarvikkeet ja välineet motivoivat minua noihin pienempiin reissuihin vaikka ne välillä tuntuvat pelkilta hengettömiltä korvikkeilta sille, mitä oikeasti haluaisin tehdä. Olen helposti joko tai-ihminen. Hyvinkin voisin heittää kirveen kaivoon ajatellen että koska Lappi ei ole mahdollinen nyt, niin en sitten tee mitään. Tarkemmin ajatellen siihen minun luontoretkeilyurani katkesikin silloin taannoin. Rinkankin annoin pois, en kestänyt nähdä sitä nurkissa muistuttamassa siitä että senhetkiseen elämään mahtuisi vain pienimuotoisempaa viikonloppuretkeilyä. Hullu minä. Olisinpa silloin osannut iloita siitä. Nyt edes viikonloppu ei ole mahdollinen (vielä), näillä blogin nimen mukaisilla päiväretkillä mennään toistaiseksi.
Neljänneksi olen todella pyrkinyt myös heräteostoksissani siihen että ne palvelisivat muutakin tarkoitusta kuin oman ostohaluni tyydyttämistä. Tässä olen mielestäni onnistunut, jos en nyt puhtaan kiitettävästi niin ainakin todella hyvin. Yhden hutiin menneen kirjan ostin, senkin voin siirtää selailukappaleeksi lasten kirjahyllyyn, tuleepahan kuvasto tutuksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti