Metsässä yötä esikon kanssa

Itkuun ja hammasten kiristykseen päättynyt risukeitinkokeilu kuopuksen kanssa antoi aihetta olettaa, että kuopparin kanssa ei kannata välttämättä lähteä metsään yöksi, vaan edetä pienemmin askelin. Periaatteessa olisi olut kuopuksen vuoro saada alleen telttayö. Ajatuskissa oli toteuttaa se turvallisesti tädin pihassa, kuten esikoisenkin kohdalla, mutta tädin ollessa reissussa asia lykkääntyi. Koska itse satuin kuitenkin olemaan vapailla, halusin hyödyntää niitä pieneräilyn merkeissä joten lähdin metsään esikoisen kanssa.

Tarkoituksellisesti aika myöhään lähdimme, jotta illalla ei ehtisi tulla kyllästymistä. Napakalla aikataululla pyöräilimme metsän reunaan, siitä kävelyllä ennestään tutulle leiripaikalle. Koska ilma tihkusi hieman vettä, laitoimme ensin pystyyn tarpin, jonka alle tavarat. Jos sade olisi yltynyt, olisi lapsikin saanut pysytellä siellä kuivassa minun pystyttäessä telttaa. Onneksi sää ei kääntynyt kurjemmaksi vaan sain pystytykseen hyvää apua reippaalta tyttäreltäni. Kun teltta oli pystyssä, sadekin oli loppunut. Mainiosti lapsi oli löytänyt roolinsa meidän kahden muodostamassa yksikössä ja ehdotti itse, että menisi telttaan vastaanottamaan nukkumisvehkeitä ja järjestäsi ne paikoilleen. Minulle se oli aivan loistava järjestely, vältyin jäykän ruotoni kanssa ylimääräiseltä kumartelulta. Syötin makuualustat ja -pussit, tyynyt, villasukat, pipot, telttalyhdyn ynnä muun sälän tytölle, vetäisin hyttysverkon vetoketjun kiinni ja menin kokoamaan risukeitintä samalla kun lapsi petasi meille teltassa. Esikko oli haltioissan teltan (se Halti XPD) kaikenpuolisesta mahtavuudesta.

Pilvet olivat pimentymisen myötä hälvenneet ja kokkailimme iltapalaa tähtitaivaan alla. Makkaraa ja kaakaota sekä naposteltavana hiukan kuivattua luomumangoa ja paahdettuja härkäpapuja. Itselleni soin vielä ilta(yö)kahvit. Ja sitten olikin aika käydä nukkumaan. Ennen telttaan kömpimistä kuulimme vielä kehrääjän sähköttävän viestiään pimeässä metsässä. Lapsi oli mielissään kuultuaan niin hauskanoloista lintua. Minä pysyin, ehkä viisaasti, vaiti ensimmäisen metsäyöni järkytyksestä kun kehrääjän surautettua säveltään. Kuukkeloinnin perusteella pystyin kertomaan kehrääjästä muutamia faktoja jotka lapsi otti auliisti vastaan.

Esikko oli kerännyt rutkasti kokemuspohjaista informaatiota teltassa nukkumisesta. Tädin pihassa vietetyn yön jälkeen esikoinen oli ollut Leirikesä ry:n leirillä, jossa majoittui viikon verran telttakylässä. Ilmeisesti oli itsekin huomannut, ettei puuvilla ole kosteina öinä se paras yövaate joten tekninen kerrasto meni päälle aivan mukisematta. Päähän tietysti My Little Pony tuubihuivi. Lasteni riemuksi olen itsekin hankkinut sellaisen ja käytän sitä leiripipona.

Teltassa napostelimme vielä pähkinöitä ja muuta samalla kun luin Agaton Saxia. Lopuksi pureskelimme purkat koska olimme liian väsyneitä hammaspesulle. Oikeastaan meillä ei ollut harjoja edes mukana, jos tosi rehelliseksi heretään. Telttalyhdyn sammuttamisen jälkeen uni tuli lapselle aika nopeasti, oma lyhtyni ei sitten sammunutkaan niin helposti mutta kyllä 4-5 tuntia nukuin ihan kunnon yötä. Jossain välissä kuulin unen läpi metsästä ryskettä, mutta kun sain nostettuani itseni täysin tietoiseen tilaan, oli ääni jo lakannut kuulumasta, vain sen muistijälki mielessäni pättelin sen olleen uhkä jokin sorkkaeläin. Ja koksa ääntä ei enää kuulunut, päätteline, ettemme ole välittömässä vaarassa jäädä hirvilauman polkemaksi ja putosin takaisin uneen. Ja sitten olikin jo aamu.

Selkä oli niin tuhannen a) jäykkä ja b) kipeä että kampesin pois teltasta, joka oli oma liikesarjastonsa sekin, puhumattakaan että piti vielä taistella kengät jalkaan. Pari särkyläkettä huiviin ja aloitin ns. kehon kävelykäynnistyksen. Koska en kipujen vuoksi pystynyt olemaan paikallani, saati että olisin voinut kyyhöttää keittimen äärellä, tein pientä tutkimusmatkaa noin 200 metrin säteellä leiristä. Yllättävän hienoa maisemaa löytyi, mutta toista potentiaalista uutta telttapaikkaa ei. Riippumattoretkeilijälle kyllä puusto sekä vaihteleva maasto tarjoaa runsaasti valinnanvaraa.

Leiriin palattuani oli selkä jo sen verran vertynyt että huhuilin lasta hereille samalla kun tein tulia keittimeen. Lapsella oli myös käynnistysvaikeuksia. Lopulta vetoketju vingahti ja haltioitunut tytär ilmestyi aamuun kuin pieni aurinko ja sanoi silmät säteillen: "Äiti mä en usko että me tehtiin se! Me oltiin oikeasti... metsässä... yötä!!" Sitten pieni tauko ja yhtä innokkaasti: "Milloin voidaan olla kaksi yötä?"

Aamupalaksi ehdotin puuron ja kaakaon lisäksi niitä pähkinöitä jotka olivat illalla jääneet meiltä teltassa syömättä. Hihitellen lapsi kertoi vähän niinkun napsineensa ne jo ennen kuin oli tullut teltasta ulos. Eipä siinä mitään, hyvä kun olivat löytäneet tensä jonkun tarvitsevan mahaan. Eikä meiltä eväät loppuneet, kannoimme takaisin päin vielä eväsleipiä ja keitettyjä kananmunia.

Puuro maistuu vain metsässä.

Tuntui että leirin purkamiseen meni enemmän aikaa kuin sen pystyttämiseen. Hyvässä  aikataulussa palauduimme kuitenkin kotiinpäin kunnes huomasimme että lapsen kuvassakin näkyvä valkoien lippis puuttui matkasta. Lapsi muisteli viimeisen oman havaintonsa olleen alkumatkan tienoilla kun oli kumartunut poimimaan mustikkaa ja kohentanut lippistä samalla. Pikaratkaisulla jätimme rinkat polun varteen. Lapsi kyllä urhoollisesti sanoi menevänsä itse sitä etsimän mutta sanoin (hivenen närkästyuneenä ehkä) että en lähetä lastani yksin haahuilemaan metsään. Niinpä menin mukaan. Sattuipa marjastaja siinä näköpiiriin joten kysyin häneltä, olisiko lakkia näkynyt. Kuinka ollakaan, kertoi nostaneensa valkoisen lippiksen oksanhankaan maasta kuvailujen perustellaa juurikin siinä kohdassa, jossa olimme marjastaneet. Lakki löytyi kuten myös rinkat palatessamme polun varresta ja polkupyörätkin olivat tallessa metsän reunassa siellä, johon ne lukittuina jätimme eilen illalla.

Kaikinpuolin onnistunut reissu, vaikkakin lopputyöt jäivät suurimmaksi osaksi minulle, mikä mielestäni on ihan asiaankuuluvaa. Omat henkilökohtaiset tavaransa lapsi huolsi/laittoi kuivamaan, hoidin sitten itse teltan ja tarpin ynnä muut. Tästä sitä vastuuta ja osallistumista on hyvä ruveta kasvattamaan pikku hiljaa lapsen tahtiin. Nyt ainakin innokkuudesta huolimatta lapsi oli tosi väsynyt yön jälkeen, oli ilmesiseti paljon uutta prosessoitavaaa sekä mahdollisesti hiukan pintaunessa vietetty yö. Aamulla tuli vielä marssittua siksakkia lippiksen vuoksi. Mikä toisaalta oli ihan hauskaakin koska välillemme virisi hyvä keskustelu tämän ylimääräisen kävelyn aikana.

Risukeitin ja pelkoa metsässä

Ihan totta, sellainenkin meillä on! Ajattelin että se olisi lasten kanssa aivan huippujuttu. Trangiakin on jännä, mutta risukeittimessä on elävä tuli näkösällä ja sitä pitää oikeasti syöttää pikku "puilla". Se on lapsen hallittavan kokoinen ja oikeastaan aikuisenkin mielestä ihan söötti kapistus, tarvittaessa tulivoimainenkin. Lisäksi viettäessäni taanoin tuplayöt metsässä kaipasin tavallaan sitä elävää tulta jolla grillata vaikka makkaraa.

Tapahtuipa siis näin: Vanhempi pieni meni uimakouluun, pienenmpi pieni lähti kanssani innokkaana grillaamaan nakkeja. Kavelimme eräälle tietämälleni paikalle, matkalta keräsimme kuivia käpyjä ja katkenneita risuja ja oksia. Oli juuri satanaut, mutta onneksi sitä oli edeltänyt pidempi kuiva kausi, joten pienellä vaivannäöllä tulenruokaa löytyi tarpeeksi ja enemmänkin.

Kalliolle saavuttuamme kasasin keittimen (pientä miinusta kilinästä ja kolinasta sekä siitä että osia täytyy pingottaa paikoilleen ja jos jokin kiinnike tai osa irtoaa hahlostaan niin melkein joutuu aloittamaan alusta). Laitettiin tulet ja pianhan sieltä löi kunnon liekki. Sanoin lapselle että nyt täytyy vähän aikaa odottaa ja ruokkia tulta hiukan maltillisemmin. Hyvinhän ne nakit sitten paistuivat välipalaksi, lapsikin sanoi, että tosi hyvää nakkia ja pyysi lisää. Meillä oli kevyet kantamukset, ketsuppikin mukana ihan minipullossa.

 

Kompakti leiripaketti

Pikkuketsu. Viilattiinko grammaa?

Risunakin paistossa

Hetki meni mukavasti nakkeja paistellessa, hyvin toimi käpygrilli. Aurinkokin paistoi. Sitten ilmeisesti pikkuisen mieleen muistui alun suuremmat liekit, joka laukaisi jonkinlaisen pelkoreaktion. Lasta rupesi itkettämään kun hän oli yhtäkkiä varma että sytytämme metsäpalon. Yritin rauhoitella ja selittää tärisevälle lapselle, että ympärillämme on pelkkää kalliota, eikä se tuli noin vain hyppää monen metrin päähän puuhun, kun ei se liekki nyt niin iso ollut missään vaiheessa. Yritin huumorit ja muut aktiiviset kuuntelut ja hyväksyvän tunneilmapiirin, mutta ei auttanut, lähdettävä oli. Lapsi takertui vaatteisiini ja parkui kuin hyeena.

Muuten lapsi jaksoi hyvin, ei ujeltanut kertaakaan, ettei jaksaisi kävellä. Olin oikein ylpeä hissuttaessani tällaisen pienen tyyliniekan takana kohti kotia. Pukeutumisen yksityiskohdat kohdillaan kun aurinko paistaa ja mittari näyttä plus kahtakymmentä. Mutta lapsi korvaläpissään tunsi olevansa metsän ihastuttavin olento ja sehän oli vain hyvä se.

Ei läppävikaa

Sitä vaan jäin miettimään, tuliko nyt leiriasioille takapakkia kun jouduimme lapsen pelon vuoksi lähtemään ihan vähän kesken pois. Että mistä sellainen pelko iski, kun olemme aiemmin olleet isolla nuotiollakin menestyksekkäästi. Ajattelen kuitenkin että parempi oli lähteä ja näin osoittaa lapselle, että hänen pelon tunteensa on tunnistettu ja huomioitu. Niin ehkä paremmin uskaltaa lähteä seuraavallakin kerralla, kun tietää että pelon iskiessä pääsee pois.

Haastatelin lasta tapauksen jälkeen, ei oikein osannut sanoa syytä pelolleen muuta kuin metsäpalo. Kysyttäessä myönsi kuitenkin että Trangia on ihan ok. Joten toivoa on. Saman keskustelun aikana vanhempi lapsi puuttui puheeseen ja kysyi, milloin hän oikein pääsee minun kanssani metsään. Sanoin että toivottavasti pian. Sillä tytöllä rohkeutta riittää. Toisella varovaisuutta. Molempia tarvitaan.

Telttahuokailu

Minullahan on siis 2 lasta. Melkoisen vilkkaita, kyllä, toinen vahvassa viivivuotiaan uhmassa, joka ravistelee koko perhettä. Riitelevät koko ajan keskenään. Ihanne olisi että kun toinen uhmaa tai kiukkuaa tai muuten vaan yrittää lähdettää oman tai sisaruksensa hommaa lapasesta, voisi toinen aikuinen keskittyä toiseen lapseen ja toinen toiseen. Erityisesti toivoisin tällaista retkellä. Kun pitäisi saada teltta pystyyn ja ruokaa tulemaan, eivät yhden aikuisen resurssit vaan riitä sisarusten suitsintaan. Joku voisi sanoa että sellaistahan se on ja lapset ovat lapsia. Ehkäpä niin, mutta kokemuksestani tiedän, että kaksikkoni kanssa homma voi todella mennä epätoivoiseksi. Siksi mielelläni näkisin että jos yövyn metsässä, olisi paikalla kaksi aikuista. Minä ja joku muu. Siksi minulla onkin nyt kaksi kahden hengen telttaa. Jotka vetäsisvät siis lapsi-aikuisparin kumpikin.

Kun tässä on kuitenkin näyttänyt siltä, että toista aikuista ei ole välttämättä saatavilla silloin, kun minulla olisi vapaata, olen ruvennut pähkimään kolmen hengen teltan hankkimista. Jos kuitenkin lähtisi yrittelemään niin että molemmat laposet olisivat mukana. Eli siis kolmas teltta, kolmelle hengelle. Nykyiset telttani ovat tunnelitelttoja, vaikka pienenpää niistä onkin haukuttu tuubiteltaksi.

Tehtyäni yhden yön yksinäisreissun tunneliteltan kanssa tuossa lähistöllä, huomasin että ainakin täkäläisessä maastossa kaikki tasaiset kohdat ovat kalliota, jota peittää sammal- ja jäkäläkerros 0-5 cm:n paksuudelta. Varsinkin paremmassa tunnelissani kiiloja pitäisi iskeä maahan pitkälti toistakymmentä. Parhaallakin löytämälläni paikalla oli pakko jättää osa kiiloista laittamatta ja toivoa että yöllä ei rupea liikoja tuulemaan.
Ajatuksissa on siksi ruvennut kajastelemaan kolmanneksi teltaksi vanha kunnon kupoli. Ajattelen että se itseseisovan helppoudessaan voisi olla lasten kanssa hyvä vaihtoehto. Siinä olisi yksi taistelu vähemmän kun pakolliset kiilat puuttuvat kuvasta. Se toisi lisää mahdollisuuksia telttapaikan valintaan. Hirvittää ajatuskin etsiä tihkusateessa telttapaikkaa tunneliteltalle, kun 6- ja 7-vuotiaat itkevät väsymystä ja kiukuttelevat keskenään.  Absidiksi sitten tarvittaessa tarppi. Yhden susiteltan ostettuani (kuvan tuubi) en haluaisi enää hukata rahojani teltaan, joka melkein toimii, kun tarkoitus on kuitenkin harrastaa niin paljon ja usein, kuin mahdollista.

Kupolin vaatimuslistalla on: Alumiinikaaret, hyvä tuuletus, käytettävyys vähintään kolmena vuodenaikana ja että se nousee ulkoteltta edellä. Lisäplussana ovet kaksin puolin, erinomainen tuuletus ja absidi/absidit. Absideista olen valmis joustamaan ensimmäisenä. Marmot Vapor olisi muuten ihanteellinen, mutta siinä sisäteltta pystytetään ensin.

Pienemmän lapsen kanssa on vielä käymättä kevyt kenttäyö tätini pihalla. Isompi kyseli jo, milloin mentäisiin oikeasti metsään. Jos saisi molemmat lapset sisäänajettua telttailuun vielä tänä kesänä, voisi syksyllä kuvitella yhtä yötä oikeassa metsässä. Jiihaa!

Tein siis tosiaan yksin pienen koeajon äskettäin ostamalleni teltalle. Ja tajusin että onhan se järeä, suuri absidillinen 2p tunneliteltta yhdelle kesäaikaan, varsinkin kun sen pystytys kangerteli maaston kallioisuuden vuoksi. Ja jos lapsiretkeilyä silmälläpitäen hankin 3p kupolin, on se vieläkin isompi. Eli tarvitsenko jonkin pienen 2p tai 1p kupolin/pikkutunnelin yksintelttailuun? Alkaa telttojen lukumäärä heikompaa huimata mutta jos kokoonpano vaihtelee välillä 1-4p niin onhan siinä erilaista tarvetta sekä mahdollisuuksia jakaantua telttoihin. Hirvittää vain tämä tavaran lisääntyvä määrä. Olen toli miettinyt lainaamista ja vuokraamista mutta meidän arjessa on niin paljon liikkuvia palasia, että kun ne kerran loksahtavat yhteen ja olisi aikaa mennä maastoon, sen teltan täytyy olla otettavissa mukaan heti. Ei varauksen tai hakumatkan päässä, vaan tässä ihan käsillä. Mutta kyllä huokailuttaa silti.

Testissä pressutarppi ja Savotta matkahyttysverkko

Vietettyäni edellisen yön urheasti teltassa yön kauhuista huolimatta ja herättyäni voimaantuneena, onnellisena ja rauhallisena uuteen aamuun luonnossa keskellä metsää, juuri kuten olin pitkään jo haaveillutkin, päätin viettää seuraavankin yön maastossa.

Koska yö oli ollut tietyllä tavalla koettelemus, osittain koska tunsin olevani teltassa täsysin pimennossa, rupesin miettimään toisenlaista majoitetta. Riippariaatos oli ollut tulilla pitkään, yli vuoden mutta totesin että nyt sitä ei ehdi toteuttaa. Kello oli noin kolme lauantai-iltapäivänä tullessani edellisestä reissusta kotiin. Periaatteessa olisin ehtinyt isolle kirkolle vaelluskauppaan ostoksille, mutta kun en tiennyt, mitä halusin ja minkälaisella settauksella. Pressu minulla oli, paremman puuttessa täyttänyt tarpin virkaa. Siitä sadesuoja mutta entä hyttyset? Edellinen yö oli ollut niiden osalta sangen runsas. Seuraava tuskin muodostaisi poikkeusta. Joskus nuorempana olin nukkunut hyttysaikaan taivasalla ihan vain kaivautumalla makuupussiin niin että kasvotkin peittyvät. Muistelin joskus käyttäneeni myös vanteellista hyttyshattua. Jätin nämä vaihtoehdot reserviin, mikäli muuta en keksisi.

Avasin koneen ja setvasin lähialueiden pyöräilyetäisyydellä olevian romumarkettien tarjonnan. Kuinka ollakaan, totesin saavani pikku pyrähdyksellä pressutarppini alle Savotta matkahyttysverkon kohtuuhintaan. Ihan tosiapaljon kohtuullisempaan hintaan kuin matkustamalla julkikulkineella merkkiliikkeeseen jossa merkkihyttysverkko maksoi nelisen kymppiä. Plus matkalippujen hinnat päälle.

Ehdin myös kuukeltaa hakusanoilla "lintu narisee yöllä" ja "lintu kurnuttaa yöllä" Tulokseksi tuli   tällainen veijari. Eikös olekin aika erikonen ääni. On se, varsinkin jos ei ole sitä koskaan aiemmin kuullut. Uskomatonta että se tulee linnusta (ei siis puuhun paiskatusta sammakosta).

Polkaisin siis romukauppaan, josta ruokakauppaan, josta kiireen vilkkaa kotiin, kamat pakettiin ja jälleen menoksi. Yö meni paremmissa merkeissä, koska näin ympäristöni makuukseltani ja koska mm. kehrääjän arvoitus oli ratkennut. Muutamia pysäyttäviä hetkiä tuli silti, mutta ei niistä tällä kertaa enenpiä.

Nukuin siis edelleen samalla Marmotin pussilla ja Haltin pump patjalla jonka alla eristeenä ohuttakin ohuempi solumuovialustan liru, joka bonuksena on toiselta puolelta alumiinitettu. Se eristeenä ja Haltin pumppi pehmikkeenä uni maistui. Oli minulla ohut villahuopa varmuudeksi mukana, mutta sille ei ollut tarvetta.

Toisen yön setti

Olin oikein tyytyväinen nukkumismukavuuteen ja tämä menee jatkoon. MUTTA. reunat on kiiloilla kulmista maassa. Vetskaria ei ole. Sisäänmenoasento on todella hankala. syväkumarassa polvilla hiihtäen tikari selässä palaen... tai sitten en vain osaa. Se on myös mahdollista. Koska sisäänmeno/tulo ei ollut sutjakka ja ketterä, olin potkinut polvillani patjani ja muut tykötarpeet epäjärjestykseen. Alaselkä tulessa kivusta huohottaen järjestin asiat uudestaan. Hyvä yö tuli silti.

Aamulla heitin nukkumisvehkeet myyttyyn katoksen toiseen päähän ja tein keittiön toiseen päähän. Istumisongelmat samat kuin eilen mutta kyllä se siitä. Kun pahin juilinta ja jomotus lakkasi, aistin taas saman rauhan kuin eilen. En tiedä, tuliko rauha minusta, vai ympäröivästä luonnosta minuun... eikä sillä ollut väliä. Koska energiatasolla olemme kaikki samaa värähtelyä ehkä asia on parhaiten ilmaistavissa siten että me olimme onnessa, laajenevassa rauhassa sateen ropistessa pressutarppiini ja Trangian kiehuttaessa minulle kaakaota.

Telttatesti Halti XPD 2 ja kauhua yössä.

Hankkimani Halti Cavity kakkosen osoittauduttua aika huonoksi valinnaksi kokonaisuudessaan ja erityisesti takakaaren katkettua pystytysvaiheessa sekä koepystytyksessä (se korjattiin) että toisesta kohdasta kun olimme esikoisen kanssa siinä yöpymässä, oli edessä uuden teltan hankinta. Telttapähkäilyn kasvettua sellaisiin mittoihin sen kaikkien ajatusjuohteiden kietouduttua toistensa ympärille erittäin sekavaksi häröpalleroksi jossa yhtä aatosta on vaikea erottaa toisesta, omistan sille myöhemmin oman postauksen jossa valotan myös tässä kertomani telttavalinnan syitä.

Lueskeltuani lähestulkoon vain huonoja käyttäjäkokemuksi Haltin teltoista, päädyin silti ostamaan, niinikään tori.fi:stä, uuden, otsikon mukaisen Haltin. Pääosin tämän kirjoituksen herättämän luottamuksen (valheellisenko? Se jää nähtäväksi) vuoksi.

Hakureissu sinällään oli yksi oma seikkailunsa, ostettuani paluumatkalla väärän lipun myyjän ja minun suomenkielellisten epäselvyksien vuoksi  ja noustuani täysin väärän linjan kyytiin seurauksella että jouduin kävelemään takaisin päin ja sitten taas eteenpäin oikeaan suuntaan löytääkseni seuraavan lipunmyyntipaikan josta sitten oikean lipun kanssa odottamaan seuraavaa oikean tunuksen omaavaa kulkinetta, että kyllä tuli matkalle sekä pituutta että aikaa! Kietlämättä olin aika ryytynyt mutta lähestyessäni pysäkkiäni, mielessäni alkoi kehkeytyä ajatus metsäyöstä uudella teltalla.

Koska en ole retkeillyt lähes kahteen vuosikymmeneen, ei lähtemisessäni ole rutiinin tuomaa nopeutta. Aivoni heittyivät suoraan ylivaihteelle kun rupesin kelaamaan asioita joita pitäisi ottaa huomioon (milloin laskee aurinko? milloin tulee pimeä? sataako?) ja asioita joita ostaisin kotiin mennessä Prismasta. Juttuja joita pitäisi ehdottomasti muistaa ottaa mukaan (puukko, hyttysmyrkky, vettä, kerrasto, telttalyhty jne jne) Epävarmuustekijänä vielä uusi teltta mutta takana jyskyttävä ajatus siitä, että kun tilaisuus on, siihen on tartuttava. Lapset olivat isällään joten olin vapaa menemään.

Niinpä menin. Kävin eväsostoksilla Prismassa, kävelin lopun matkan ja pakkasin säälittävän rinkkaräyskäni. Polkaisin alkumatkan pyörällä, metsään jatkoin kävellen. Hämärsi. Kuljin alamaastossa kuusten ja koivujen katveessa, välillä polun yli taittuvassa ruohikossa kahlaten. Sitten nousin ylämaastoon, tuutuja maamerkkejä hakien. Olin edelisellä viikolla käynyt alueella vasiten ihan vain kävelemässä ja mahdollisia leiripaikkoja etsiskelemässä. Bongasin tutun kivikumpareen ja kaarsin kallion mukaisesti hiukan ohi sen korkeimman kohdan polkua seuraillen kunnes tulin sille kerta kaikkiaan anoalle paikalle joka ei ollut kumpareinen tai liian tiheän puuston vallassa ja jossa kallion päällä oli sen verran multa- ja turvekerrosta että siihen toisottavasti saisi kiiloja upotettua.

Rinkkaräyskä. On se huonossa kunnossa. Ostopaikka tori.fi

Kävin heti teltan pystytykseen. Aurinko oli jo luultavasti laskenut mutta oli vielä hyvästikin tarpeeksi valoisaa. Pystyttäminen kävi yllättävän sutjakkaasti. Kaikille kiiloille ei löytynyt sopivaa paikkaa, muutama myrskynaru jäi pingottamatta, mutta ajattelin, ettei tänä yönä varmastikaan olisi odotettavissa kovinkaan suuria puhureita.

Kun teltta oli kunnossa sisältä ja ulkoa, kaivelin esiin tarangian ja keittelin lämpimiä juomia, metsäminttua ja kahvia. Evääksi oli perunapiirakkaa ja riisinuudelia,sen kummoisempaan ruoanlaittoon en ruvennut. Enkä ollut Prismassa halunnut tuhlata aikaa ruokapähkimiseen lainkaan, niin paljon poltteli päästä metsään. Naposteltavana kuivahedelmiä ja pähkinöitä.

Itseni tuntien olin tiennyt että minua rupeaa pelottamaan pimeässä metsässä. Ja juuri niin kävi. Ensiksi kuvittelin näkeväni verkkaripukuisen miehen seisovan kummallisesti hämärässä. Kaiken rohkeuteni keräten lähestyin kohdetta ottaakseni selvän siitä sillä tiesin että muuten valvoisin koko yön sitä miettien. Kaatuneen puun yösnoussut juurakkohan se oli.

Kyttäävästä verkkarimiehestä selvittyäni jokainen rasahdus toi mieleeni erilaisia kauhistuttavia vaihtoehtoja. Voin kertoa ettei mikään kauhistuttavista vaihtoehdoista joita mieleni tuotti, ollut eläin tai ihminen. Lopullinen niitti oli, kun humanoidi-alien alkoi sähköttää emoalukseen. Ensimmäinen ajatus oli se, että alueella on sellaista toimintaa, johon en halua olla millään tavalla osallinen. Hetken kuunneltuani ääntä kauhusta kangistuneena huomasin, että ääni tulee sammakosta joka on jostain syystä puussa. Ehkä jostain hyvinkin irvokkaasta syystä, käväisi heti mielessäni. Kaiken tämän pelon keskellä kauhistunut mieleni huusi pakokäskyä, järkeni sanoi ettei kyse voi olla mistään vaarallisesta ja kaiken taustalla tietoisuuteni kertoi minulle että oli niin tai näin kaikki on ihan ok.

Siitä huolimatta jäin jokseenkin säpsyyn tilaan ja säikähdin joka kerran kun Trangiapuuhissani metalli kolahti metallia vasten tai kun jouduin nostamaan kattilaa ja paljastamaan spriiliekin valon pimeydelle. Tuntui heti siltä että vedän touhuillani huomion puoleeni. En halunnut edes itsekseni lähteä pohtimaan, minkä huomion ajattelin herättäväni. Jälleen kerran, se ei ollut ainakaan rusakko... En olisi oikein halunnut lähteä telttaankaan, huomasin että näköyhteyden katkeaminen ympäristöön ei tuntunut hyvältä. Jätin toki apsidn oven auki sekä sisäteltästa soljin vain hyttysverkon eli jonkin verran näin, mutta vain yhteen suuntaan rajoitetusti. Makuupussin kahina ja vetoketjujen vinkuna tuntui sekin liian kovalta, huomiotaherättävältä ääneltä. Yritin etsiytyä mahdollisimman nopeasti ja kahinoitta hyvään nukkuma-asentoon. Telttalyhtyä en sitten sytyttänyt ollenkaan. Epäilin unettoman yön olevan edessä mutta yllätyksekseni nukuin pitkään, sikeästi ja hyvin.

Uusi kesämökkini Halti XPD 2

Kömmin teltasta aurinkoiseen aamupäivän selkäkipuisena mutta silti virkeänä ja energisenä. Lääkettä säryille ja aamupalan laittoon, joka osoittautui tuskalliseksi. Selkä kyyryssä kykkiminen Trangian edessä ei onnstunut alkuunkaan. Kokeilin ostua kiven päälle, jossa istuma-asento oli helpompi mutta silloin Trangia oli maassa niin alhaalla etten sinne taipunut. Nostin Trangian kivelle jolloin se oli paremmalla työskentelykorkeudella mutta itse jouduin mahdottomaan asentoon tasamaalle istumaan. Lopulta jouduin lykkäämään aamupalaa lähes tunnilla ja verryttelin selkää ja lämmittelin lihaksia kävelemällä takaisin tulosuuntaan katselemaan vanhaa majantekelettä jonka olin nähnyt illalla tullessani. Tämän jälkeen istuminen onnistui jo jotenkin ja nautin aika hyvän aamupalan joka edetessään muuttui suoraan lounaaksi.

Aamupala-lounas-päiväkahvi

Minulla oli kirja mukana, lueskelin sitä syödessäni ja kahvia särpiessäni. Vaikka moottoritie humisi jossain ja välillä juna kuului kiitävän raiteilla jossain metsän takana, minulla oli hyvä ja rauhallinen olo. Tunsin suurta onnea ja iloa. Koin olevani täydesti läsnä. En kaivannut tekemistä, äksöniä, en mitään, halusin vain olla siinä. Oleminen oli niin ihanaa että pitkitin päiväkahvejani, join vuorotellen kahvia ja kaakaota kunnes olin käyttänyt kaiken mukaan ottamani kerman.

Suuri rauha

Osasyy olemisen pitkittämiselle oli myös selkäsärky joka ei ottanut laantuakseen. Etukumarat asennot joihin väistämättä leiriä pakkaillessa joutuu, tuntuivat niin kivuliailta että lykkäsin kipua tuottavaa toimintaa kunnes oli pakko lähteä. Sitäpaitsi olin saanut uuden idean joka yhtäkkiä kiidätti minut toimintaan ja niin lopulta päädyin takaisin kotiin. Seuraavan suunnitelman suristessa päässäni.

Yhden yön kokemuksen perusteella olen tyytyväinen telttaan. Sain sen pystytettyä hämärässä yksin. Sisätilat runsaammat kuin edellisessä kaksikossani. Absidilla en oiekin tehnyt mitään, kun tarppikin oli mukana. Mutta mikäli tarppia ei olisi ollut, olisin raijannut kamani absidiin suojaan. Ilmastointi toimi riittävästi ainakin kun apsidin oviaukko oli auki ja sisäteltan oven edessä pelkkä hyttysverkko. Tällä teltalla tulee varmasti olemaan käyttöä myöhemminkin. 

P.S hyttysiä oli yöllä r-u-n-s-a-a-s-t-i