Risukeitin ja pelkoa metsässä

Ihan totta, sellainenkin meillä on! Ajattelin että se olisi lasten kanssa aivan huippujuttu. Trangiakin on jännä, mutta risukeittimessä on elävä tuli näkösällä ja sitä pitää oikeasti syöttää pikku "puilla". Se on lapsen hallittavan kokoinen ja oikeastaan aikuisenkin mielestä ihan söötti kapistus, tarvittaessa tulivoimainenkin. Lisäksi viettäessäni taanoin tuplayöt metsässä kaipasin tavallaan sitä elävää tulta jolla grillata vaikka makkaraa.

Tapahtuipa siis näin: Vanhempi pieni meni uimakouluun, pienenmpi pieni lähti kanssani innokkaana grillaamaan nakkeja. Kavelimme eräälle tietämälleni paikalle, matkalta keräsimme kuivia käpyjä ja katkenneita risuja ja oksia. Oli juuri satanaut, mutta onneksi sitä oli edeltänyt pidempi kuiva kausi, joten pienellä vaivannäöllä tulenruokaa löytyi tarpeeksi ja enemmänkin.

Kalliolle saavuttuamme kasasin keittimen (pientä miinusta kilinästä ja kolinasta sekä siitä että osia täytyy pingottaa paikoilleen ja jos jokin kiinnike tai osa irtoaa hahlostaan niin melkein joutuu aloittamaan alusta). Laitettiin tulet ja pianhan sieltä löi kunnon liekki. Sanoin lapselle että nyt täytyy vähän aikaa odottaa ja ruokkia tulta hiukan maltillisemmin. Hyvinhän ne nakit sitten paistuivat välipalaksi, lapsikin sanoi, että tosi hyvää nakkia ja pyysi lisää. Meillä oli kevyet kantamukset, ketsuppikin mukana ihan minipullossa.

 

Kompakti leiripaketti

Pikkuketsu. Viilattiinko grammaa?

Risunakin paistossa

Hetki meni mukavasti nakkeja paistellessa, hyvin toimi käpygrilli. Aurinkokin paistoi. Sitten ilmeisesti pikkuisen mieleen muistui alun suuremmat liekit, joka laukaisi jonkinlaisen pelkoreaktion. Lasta rupesi itkettämään kun hän oli yhtäkkiä varma että sytytämme metsäpalon. Yritin rauhoitella ja selittää tärisevälle lapselle, että ympärillämme on pelkkää kalliota, eikä se tuli noin vain hyppää monen metrin päähän puuhun, kun ei se liekki nyt niin iso ollut missään vaiheessa. Yritin huumorit ja muut aktiiviset kuuntelut ja hyväksyvän tunneilmapiirin, mutta ei auttanut, lähdettävä oli. Lapsi takertui vaatteisiini ja parkui kuin hyeena.

Muuten lapsi jaksoi hyvin, ei ujeltanut kertaakaan, ettei jaksaisi kävellä. Olin oikein ylpeä hissuttaessani tällaisen pienen tyyliniekan takana kohti kotia. Pukeutumisen yksityiskohdat kohdillaan kun aurinko paistaa ja mittari näyttä plus kahtakymmentä. Mutta lapsi korvaläpissään tunsi olevansa metsän ihastuttavin olento ja sehän oli vain hyvä se.

Ei läppävikaa

Sitä vaan jäin miettimään, tuliko nyt leiriasioille takapakkia kun jouduimme lapsen pelon vuoksi lähtemään ihan vähän kesken pois. Että mistä sellainen pelko iski, kun olemme aiemmin olleet isolla nuotiollakin menestyksekkäästi. Ajattelen kuitenkin että parempi oli lähteä ja näin osoittaa lapselle, että hänen pelon tunteensa on tunnistettu ja huomioitu. Niin ehkä paremmin uskaltaa lähteä seuraavallakin kerralla, kun tietää että pelon iskiessä pääsee pois.

Haastatelin lasta tapauksen jälkeen, ei oikein osannut sanoa syytä pelolleen muuta kuin metsäpalo. Kysyttäessä myönsi kuitenkin että Trangia on ihan ok. Joten toivoa on. Saman keskustelun aikana vanhempi lapsi puuttui puheeseen ja kysyi, milloin hän oikein pääsee minun kanssani metsään. Sanoin että toivottavasti pian. Sillä tytöllä rohkeutta riittää. Toisella varovaisuutta. Molempia tarvitaan.