Vihdoin tulilla

Tarmonpuuska osui kerrankin vapaapäiväksi. Saateltuani esikoisen kouluun laitoin kuopukselle My Little Ponyt pyörimään ja lähdin hakemaan polttopuita. Kaupungin toiselta puolelta, Nesteeltä. Olin tietenkin soittanut sinne ensin. Myyjä oli arvioinut että paussi mahtuu polkupyörän kyytiin. Mahtui se. Paluumatkalla poikkesin kauppaan hakemaan makkaraa, metsäkaakaota ja muita tarpeellisia asioita.

Kotona pakkasin halot ja vedet rinkkaan, jaoin molempien lasten reppuihin kevyesti kulkevat tarvikkeet ja koulukkaan palauduttua kotiin teimme äkkilähdön. Kerrankin se onnistui, onnenpäivä. Kolmen kilometrin polkupyöräily muuttui kitinäksi jo ennen puoltaväliä mutta olin itse tarpeeksi virkeä tekemään pikaisen huomion uudelleen suuntauksen ja loppumatka sujui kohtuullisen hyvin lasten riidellessä vain keskenään niin ettei minua vedetty siihen mukaan.

Laitoimme pyörät parkkiin ja reput selkään. Lähdimme liput korkealla etsimään nuotiopaikkaa sieltä, missä olin olettanut sen olevan, mutta missä se ei ollut. Hetken haravoituamme maastoa kolmisin jätin lapset leikkimään suuren kiven luokse sillä totesin pystyväni liikkumaan yksin suuremmalla nopeudella ja kattamaan etsinnöilläni laajemman alueen kuin lapsia odotellen ja paimennellen. Ihan muutamassa minuutissa nuotiopaikka sitten löytyikin. Sanomatta lienee selvää että olin aika huojentunut. Ei siinä mitään, elämään kuuluvat myös pienet (ja suuretkin) takaiskut ja pettymykset mutta kun hieno harrastus on vasta oraillaan, haluan varjella lasten innostusta ja antaa oikeita onnistumisen ja ilon hetkiä. Retkipettymykset saavat luvan pysytellä poissa vielä hetken.

Yllätyksekseni esikko osasi koota ja sytyttää nuotion sillä toissakesänä ystäväni Jyväskylästä oli sen hänelle näyttänyt. Yli puolitoista vuotta sitten, jolloin esikko oli vasta viisivuotias. Hieno hiilloskin saatiin kun jaksettiin odottaa. Kyllä se tästä. Etenee blogi, elämä ja ulkoilu.

Vanha juttu

Koko retkeilyidea lähti tosiaan siitä kun esikoiseni halusi kesäleirille. Leirikirjeessä mukana tuli varusteluettelo, jollaisia olin itsekin aikoinaan lukenut ja ollut tekemässä.
Makuupussi kerrasto juomapullo. Hyttysmyrkky villasukat lusikkahaarukka. Hellehattu. Tyyny. Sanat humisivat pääni läpi nostaen siivillään muistoja mieleni tuhkasta. Rintaa pakahdutti.

Lähdin vaelluskauppaan.
Sieltä löysin harhailemasta sen minän, jonka kuvaannollisesti jätin sinne joskus -hyvänen aika- parikymmentä vuotta sitten. Hyvin vähäeleisesti mutta sangen vääjäämättömästi tuo vanha minä otti heti tilansa nahoissani ja ajatuksissani, kuin ei poissa olisi ollutkaan.

Se vanha minä sai minut nauramaan ihastuksesta haistaessani pitkästä aikaa spriiliekin tuoksun keittiöni lattialla sillä viimeksi olin sen haistanut tunturissa. Se sai minut itkemään tuntemattoman kaipuusta kun vihdoin sain aikaiseksi luotsata meidän perhepoppoon kaukaisempaan lähimetsään jossa savun lohdullinen tuoksu tarttui vaatteisiin kun sytytimme tulen, keräännyimme sen ympärille ja se otti meidät piirinsä suojaan. Se vanha minä ei koskaan poissa ollutkaan, se oli piilossa, piilotettuna, suojassa, salattuna ja turvallisuussyistä hiukan kiellettynä. Sillä kun on ollut tapana viedä minut epämukavuusalueideni ylitse.

Oli niin helppoa silloin heittäytyä urbaanin elämän pyörteisiin, kun oli se elämäntilanne, rahatilanne, työtilanne, opiskelutilanne, terveystilanne, suhdetilanne, monella tapaa erinomaisen huono tilanne haalia rahaa, aikaa, varusteita, suunnitelmia, seuralaista, aikataulua ja yleensä ottaen saada sen verran aikaiseksi että ryhtyisi. En siitä itseäni soimaa, ne kaikki olivat tosia tuntemuksia tuolloin.

Nyt voi olla niin että asiat ovat toisin.

Putoilevia jäseniä

Jaahas. Testiyö takana. Mikähän siinä on että aina kun nukkuu maassa (tai lattialla) ohuella pehmusteeella, olkoon se sitten makuualusta tai tässä tapauksessa ilmatäytteinen patja, niin aamulla silmien alla on ihan järkyttävät pussit?? Tämä tapahtui testatessani Thermarestia. Ja nyt taas, vaikka alusta olikin mukavan pehmeä. Muistan kokeneeni tämän ennenkin, lähes jokaisen leiriolosuhteissa tai lattiamajoituksessa vietetyn yön jälkeen.

Ehdottoman hyvä asia on se, että ilmapatja vaikuttaisi mahdollistavan nukkumisen maan raossa. Ja näin ollen voin suhtautua luottavaisemmin retkeilytulevaisuuteeni. Sopivan täyttöasteen löytäminen vaati muutaman venttiilin avauksen ensimmäisen puolen tunnin aikana. Olin aluksi pumpannut patjan liian täyteen ja se oli suorastaan kova.
Päänaluseksi otin suuremman ja raskaamman Friluftsin tyynyn, sillä pidän siitä enemmän. Polvien alle pääsi Cocoon. Alakerran osalta Cocoon ei toiminut sillä se oli niin lyhyt (ja liukas, myös karheammalta puolelta) että polvitaipeilla oli ahdasta sen päällä mikä johti vasemman ja oikean jalan kilpailutilanteeseen tyynyn herruudesta. Molemmat eivät siihen mahdu.

Mikäli Cocoon on epämiellyttävä myös pään alla, joudun roudaamaan yöreissuihin mahdollisesti kaksi Friluftsia, vaikka ne vievät enemmän tilaa ja painavat Cocooniin verrattuna reilusti enemmän. Lyhyellä lapsireissullahan se ei varsinaisesti haittaa. Tai sitten jalkojen alle saa päätyä mytty vaatteita sullottuna kuivapussiin tai vastaavaan.

Tylsempi asia on se, jalkojen lisäksi heräsin nostelemaan myös käsiäni takaisin nukkuma-alustalle. Patja on minulle aika kapea ja kun sen reunat ovat n. 8 sentin korkeudessa, niin mätkähtelivät kädet kanveesiin tuon tuosta. Päädyin sitten sullomaan kädet kylkiä myöten aluhousujen sisään jolloin ne pysyivät kyydissä mutta nukkumamukavuuttahan se söi jonkin verran vaikka kämmenet ja sormet tulivatkin mukavasti jalka-aukoista ulos.

Johtuneeko sitten harjoutuksen puutteesta mutta heräsin kääntämään kylkeä muutaman kerran. Patjan päällä tasapainoilu kädet Sloggeissa makuupussin sisällä ei suosinut unen jatkumista katkeamattomana vaan itsensä uudelleen asettelu vaati sen verran sekä huomiota että käsiä, että se oli parasta tehdä edes nimellisesti valveilla. Samalla yleensä keräsin jalkani takaisin tyynylle tai tyynyn takaisin polvien väliin ja lopuksi kammitsoin käteni jälleen Sloggeihin. Liukas pieni veijari se Cocoon.

Selkä edellä

Kävin muutama viikko sitten Helsingissä, Scandinavian Outdoorissa ja Partioaitassa. (Mitähän Lassin Retkiaitalle tapahtui?)
Budjetti oli tarkoitus pitää mahdolisimman tiukkana ja ostaa oikeasti vain se, mitä nyt tarvitsen, ei muuta. Ei esimerkiksi mitään ennakkoon tulevia reissuja silmälläpitäen. Eikä mitään mitä ilman toistaiseksi pärjään, tai mikä on korvattavissa omista kaapeista jo löytyvillä asioilla, vaikka niissä ei komeilisikaan ulkoulufirman logoa.

Joka tapauksessa tein hiukan hankintoja. Selkää ajatellen ostin Thermarestin Trail Lite makuualustan. Olisin voinut päätyä johonkin muuhunkin mutta tuo vaikutti hyvältä kompromissilta kaikkien huomioonotettujen tekijöiden välillä. Ajattelin että kunnon eristävyys on tärkeä asia jos tavoite on viileissä oloissa nukahtaa romunsa, eli selkänsä päälle. Makuupussillekin oli tarve, pussiksi valikoitui Marmotin Trestles Elite 30F. (Seuraavana päivänä löysin verkkokellarissa käydessäni, lasten kevätpukuja etsiessäni vanhan pussini, jonka luulin heittäneeni jo pois. Että tämä ei ihan mennyt kohdilleen nyt. Rahankäytöllisesti siis).

Tytär tarvitsi myös pussin. Tehdessäni ostopäätöstä Marmotin pussista, ajattelin että hän voisi lainata pussia, samoin kuin makuualustaa, kesän leirille jonne viikoksi lähtee. Päädyin kuitenkin hankkimaan lapselle oman, ihan sitäkin ajatellen että tarkoitus on myös yöpyä pussiolosuhteissa yhtäaikaisesti. Varsinkin kun toisessa liikkeessä oli mielestäni järkevän oloinen lasten pussi edulliseen hintaan.

Kahden pussin ja yhden alustan kanssa suuntasin kotiin. Samana iltana tein tyttären kanssa leirin keittiöön, iskin Trangian tulille ja leikittiin metsäretkeä siinä lattialla. Ihan kivaa oli vaikka mietin, mihin kaikkeen taloyhtiön asentama haitek-palovaroitin mahtaakaan reagoida. Ei ainakaan Trangian käryyn. Läpivedon tein varmuudeksi, ja saihan sillä hiukan tunnelmaakin kun viileä ilmvirta kävi läpi huoneiston.

Makuualusta ja -pussi tuli testattua samana yönä kun leirileikki jatkui syömisen jälkeen yöpymisellä. Aamulla tiesin, enkä vain tiennyt vaan todellakin tunsin, että pelkkä hyvä eristys ei nyt riitä, tarvitsen lisäksi mukavuustekijän. Varustus täydentyi seuraavana viikonloppuna ilmatäytteisellä patjalla sekä kahdella tyynyllä. Toinen tulee pään alle ja toinen polvien taakse tai väliin, riippuen nukkuma-asennosta. Tämä kombo on vielä testaamaton.

Kovasti olisi tehnyt mieli hankkia Expedin patja jossa eristys olisi mukana. Köyhänhän ei kannata hankkia halpaa? Mutta toisaalta taas aina ei voi lohkaista kerralla niin suurta summaa kuin kallis tuote vaatisi. Varsinkin kun samasta tilistä oli tehty jo edellisen viikonlopun ostokset. Päädyin siis Haltin eristämättömään retkipatjaan. Mukavuuttahan siinä on senteissä mitattuna saman verran kuin kalliimmassakin, eristyksen voin hoitaa vaikka avaruuspeitteellä. Sanoi Scandinavian Outdoorin supermukava myyjä. Samainen myyjä taisi huomata empimiseni ja päädyttyäni Haltin patjaan Expedin sijaan lohdutti minua että "onhan se kuitenkin vaelluspatja ja siksi kevyt. Ei mikään uimapatja. Sellaisiakin näkee".

Halti menee testiin ensi yönä. Toiveet ovat korkealla. Jos se ei pelitä niin vielä on yksi mahdollisuus, riippumatto. Se toki kiinnostaa kovasti myös, mutta ei nyt, ei vielä. Asia kerrallaan.
Kuvassa ylimpänä kaksi tyynyä, testikäytössä Frilufts on ollut mukavampi. Se tosin vie pakattuna suuremman tilan, kuin sen alapuolella oleva Cocoonin tyyny, joka on ultrakevyt ja vie tyhjänä tilaa noin miehen nyrkin verran. Cocoon on puhallettuna tyhjää täynnä, Friluftsissa on jotain kuituviritelmää sisällä. Se on tyynymäisempi kuin Cocoon, joka tuntuu ilmatäytteiseltä muovipussilta. Joka se siis käytännössä onkin.

Ulos!

Olen joskus yöpynyt metsässä. Käynyt lapissa, vaeltamassa, melomassa, Kurjenrahkassa, Seitsemisessä, hiihtämässä, Muotkalla, ratsastamassa ja muualla. Nukkunut laavussa, tuvassa, taivasalla, istuvilleen, hyvin, huonosti ja pommiin.  Pystyttänyt teltan, koonnut trangian, pakannut, purkanut, paikannut. Saanut rakkoja, kalan, elämyksiä, aivotärähdyksen, ystäviä.

Ihan nollasta en siis kai aloita. Melkein kuitenkin. Viimeisestä vaelluksesta on aikaa lähes 20 vuotta. Välissä on ollut osittain eräilyn kannalta aivan olemattomia vuosia (paljon) mutta toisaalta jonkin verran myös pientä puuhastelua suunnistuksen ja luontoliitteisen yhdistystoiminnan merkeissä joten jonkinlainen yhteys tekemiseen on säilynyt, ainakin makkaratikkuja on vuoltu leirikeskuksissa ja aterioita syöty luonnon helmassa.

Mutta jos pysytellään aiheessa nollasta aloittaminen niin blogia en oo pitäny. Enkä pahemmin kirjoittanut mitään sitten peruskoulun. Tarkoituksena on päivittää tänne kuvia. Jahka opin sen. Tekninen osaaminen on olematonta. En varmaan hirveän aktiivinen tule olemaan alkuinnostuksen jälkeen. Blogin ulkoasu ei vielä tyydytä. Muokkaan kun ehdin. Ehkä. En osaa ottaa hyviä kuvia enkä myöskään osaa siitä stressata.

Vapaa-aikaa ei paljon ole. Vuorotyö ja kaksi lasta. Mahdollisuuteni päästä menemään on siinä, että otan lapset mukaan. Jos lähtevät. Käytännössä siis reissut tulevat olemaan noita päiväretkiä. Tai yön yli retkiä, tuossa aika lähellä, pyörällä polkaisun päässä. Tuossa aika pienessä metsässä. Mutta kuitenkin! Autottomana esimerkiksi Nuuksioon ponnistelu julkisilla vehkeillä kahden jäkälän kanssa on jo sellainen reissu ja rehaaminen että puhti on poissa ennen polulle pääsyä.

Mitä minä nyt tässä sitten oikein pyristelen? Ja miksi? Sanotaan nyt vaikka niin, että ne jotka ymmärtävät, heille ei tarvitse selittää. Ja ne, jotka eivät ymmärrä, no, heille en jaksa selittää. Ihan aluksi tavoite voisi olla vaikka kaksi yötä ulkona per kuukausi. Jostain lukaisin joskus tällaisen haasteen. Otan sen. Tavoitteet on nyt pienet, koska lapset, koska kesäloma paloi työpaikkaa vaihtaessa, koska opintolaina ja koska elämä. (Sitten on vielä yksi kysymysmerkki ja se on selän kunto ja kestävyys, sitä en mielelläni ajattele ellei pakko.) Lappiin ei tänä vuonna taida olla asiaa mutta edes ulos, ulos, ULOS!