Huiputusta vol 2

Tätäkään retkeä en varsinaisesti, eli siis oikeastaan millään tavalla, ennakoinut. Edellisenä päivänä olin yhtäkkiä muistanut luontopolun olemassaolon. Koska olin iltavuorossa, en ehtinyt laittaa rikkaa ristiin valmistelujen eteen. Mutta eihän nyt parin tunnin pikku pistäytyminen paljon vaadi, valmisteluja? Eihän? Seuraavat päivät olisin tiukasti kiinni töissä ja tulossa oli myös pakollista sukulaijuhlaa ja muuta. Nyt oli mentävä, jos koskaan!

Nopea googlaus paljasti, että saavuttaaksemme luontopulun, meidän olisi poljettava pyörillä noin 5.5 km matka. Mietin logistiikkaa. Kuoppari ei kyseistä matkaa polkisi, varsinkaan väsyneenä takaisin päin. Lisäksi hän, ikänsä vuoksi hitaana polkijana, jarruttaisi matkantekoamme siinä määrin että aikaa vietettäväksi itse kohteessa ei jäisi paljoakaan. Kuoppari siis minun kyytiin. Minulle myös painavat ja suuret retkivarusteet. Lapsille omat reput jonne kaikki pienet ja kevyet asiat, jotta kaikki painava varmasti mahtuu minulle. Tämä vähentää tuntuvasti narinaa. Se taas säästää hermoja tosipaikan varalle.

Miten sitä tavaraa sitten kertyikään. No ihan helposti. Trangia. Koska nää reissut vaan vaatii ainakin lämpimän retkikaakaon. Tämä reissu, pituutensa vuoksi ja siksi, että lähtisimme heti työpäiväni  jälkeen, ilman kotona tapahtuvaa välipalastelua tai päivällistä. Päivällinen/iltaruoka syötaisiin Trangialla lämmitettävän makkarakeiton ja kylmien eväiden muodossa maastossa. Eli pari pakettia makkarakeittoa. Vettä juotavaksi sekä keitonjatkeeksi ynnä kaakaoon ja kahviin, 2 x 1,5l virvoitusjuomapulloa. Rulla talouspaperia. Pussi pähkinärusinaa. Rasia minitomaatteja. pussi pikkuporkkanoita. Leipäeväät. Sinoli. Kolme mukia ja lusikat. Kolme istuinalustaa. Ylimääräiset pitkähihaiset ja hanskat kaikille. Kulholautaset. Pieni EA-setti. Suklaapatukat jälkkäriksi. Menoksi.

Esikoinen ei voi kantaa omaa reppuaan koska joutuu polkemaan. On epistä koska kuopparin ei tarvitse polkea. Kuoppari ei voi pitää omaa reppua sylissä turvaistuimessa koska olin juuri ottanut esikoisen repun ohjaustankoon. On epistä kun esikoisen ei tarvitse pitää reppua. Esikoiselta jäi aurinkolaist. Esikoisen hakiessa niitä selitän, miksi omaa pyörää ajavalle esikoiselle tässä tapauksessa aurinkolaist ovat tärkeämpi asia kuin kuopparille ja miksi en halua purkaa kahta reppua ja lasta pyörän kyydistä ja lähteä sisälle etsimään aurinkolaseja jotka kuoppari on nähnyt viimeksi viikonloppuna.

Pysähdymme Prismaan pissille sillä kuopparilla oli unohtanut useista musitutuksista huolimatta käydä kotona vessassa ennen lähtöä. Samalla syntyy raivokohtaus sillä en suostu ostamaan sieltä aurinkolaseja kuopparille. Esikoinen huokailee teatraalisesti ja valittaa, kuinka ärsyttävää kuopuksen kanssa on kun uhmakohtaus seuraa toistaan. (Esikoinen on aivan oikeassa.) Tässä kohtaa huomaan, että ylimääräiset pitkähihaiset eivät olekaan mukana joten haen Prismasta viiden euron fleecehuovan jonka voi puukottaa puoliksi ja antaa lapsille lämmikkeeksi jos tulee kylmä. Jatkamme matkaa.

Saavumme luontopolun alkupään opastetaululle noin tunnin matkanteon jälkeen. Riitely lakkaa hetkeksi. Esikoinen saa nillityskohtauksen koska pyörän lukko ei mene kiinni, avain ei lähde irti, ja lopulta pyörä kaatuu lukon kanssa kyykyssä teutaroivan esikoisen päälle. Kuopus hirnahtaa vahingoniloisena. Syntyy pieni veljes(siskos)sota. Lähdemme polkua pitkin. Lapsista on epäreilua kun he joutuvat kantamaan omat reppunsa. Polku häviää osittain maastoon ja epäluuloinen kritiikki kohdistuu retkestä vastuussa olevaan henkilöön. Peräpään pitäjät pelkäävät hetken metsään jäämistä ja eksymistä. Pitäisi ottaa pelko todesta mutta epäaikuismaisesti ärähdän jotakin. Onneksi saavumme joen rantaan joka kirvoittaa ilahtuneita huudahduksa. Lapset onkivat hetken maastosta löydetyillä karahkoilla joihin he kiinnittivät pitkät heinät siimaksi.

Esitettiin leirin tekemistä joen varteen. Ehdotin polun edes osittaista kiertämistä ensin sekä mahdollisesti alueen korkeimman kohdan huiputtamista. Käytän tahallani mahtipontista ilmaisua vaikka mäki kohoaa vain noin 35m ympäröivää maastoa korkeammalle. On hauskaa kun lapset omaksuvat sanan sillä sekunnilla ja alkavat asiantuntevasti ujuttaa sitä jokaiseen lauseeseen. Kierrämme osan polusta ja poikkeamme sitten ylämäkeen. Aika pian kuoppari ilmoittaa ettei jaksa kiivetä. Työnnän ja vedän häntä, en vain jyrkimmissä kohdissa vaan koko nousun ajan. Melkein en jaksa itsekään, ihan vain periaatteen vuoksi. Kun on niin epäreilua. Huipulla on kuitenkin hienoa ja lapsetkin ovat hetken taas aivan toisia ihmisiä viihtyessään sileän kallion päällä. Osittain siellä saattoi olla ihan jännänkorkeaakin, varsinkin kun muutamassa kohdassa ympärillämme maasto vietti jyrkästi tai jyrkän olisesti kaikkiin muihin suuntiin paitsi tulosuuntaan

Onneksi oli kypärät päässä!

Ehdottelin ruokaleirin tekemistä ylös huipulle, jossa kalliot olivat varanneet lämpöä ja jonka länsirinnettä aurinko valaisisi vielä pitkään, mutta lapset tahtoivat vielä akas joelle onkimaan. Tässä kohtaa alkoi aurinko laskea, ehdin vielä kuvata komeat kelot sumuisella kännykamerallani.

Alas rantaan päästyämme ryhdyin välittömästä turvaamaan joukkojen ruokahuoltoa. Lapset ottivat huippuonkensa ja kekkaloivat pitkin joenrantaa. Pikaisella silmäyksellä totesin että jos putoamien tapahtuisi, pääsisin lapsen kanssa vielä joesta ylöskin, mikäli pitäisi perään hypätä. Onneksi tältä säästyttiin. Sen sijaan kävimme hyvän keskustelun siitä, kuinka hätänumeroon soitetaan ja mitä sinne sanotaan. Ja mitä äiti tekisi jos kuoppari putoaisi jokeen. Ja mitä äiti tekisi jos esikko putoaisi jotkeen? Entä jos äiti itse? Entä jos me kaikki? Entä jos me kaikki ja auttamaan tulleet pelastajat? Enstä jos pelastajia ei tulisikaan? Enstä jos puhelinta ei olisi? Entä jos tulisi maanjäristys ja tulivuorenpurkaus ja meidän pyörät menisivät rikki, millä pääsisimme kotiin? Onneksi puhe tyrehtyi kun suuhun survoutui pähkinärusinaa minkä pienet kädet ehtivät mättää. Tulivuorikysymyksessä alkoi nimittäin olla haastetta tarpeeksi.

Istuessamme odottamassa (istuinalustat toki oli) keiton lämpenemistä, alkoi kylmyys hiipiä jäseniimme. Hyödyttömästi tuskailin vielä kotiin jäneitä lisälämikkeitä mutta otin esille fleecehuovan vain huomatakseni että meillä ei ollut mitään millä sen olisi saanut kahtia. Ei puukkoa. Ei saksia. Ei sattumoisin takin taskuun jääneitä kynsileikkureita. Kangas ei ollut repeävää sorttia. Lapset olisivat mahtuneet sen alle yhdessä, jos olisivat mahtuneet. Sisarusrakkaus teki sen mahdottomaksi. Käyttivät sitten jotenkin vuorotellen, ihme kyllä tästä ei tullut riitaa. Ehkä siksi että istuminen nakkikeittoon tuijotellen ei sittenkään ollut siinä hetkessä se antoisin asia. Lapset lähtivät liikkeelel, kuinkas muuten, sehän on hyvinkin lajinomaista käytöstä pikkutyypeille.

Ongella

Keitto ei tällä kertaa ollut mikään suksee. Olin nimittäin ottanut toisen valmistajan keiton, kuin viimeksi, joten tämä maistui kuopparin mielestä väärältä. Periaatteet hiiteen, ruokin lapsen Snickers patukalla. Laitoin vielä kaakaoveden kiehumaan, sitä odotellessa viihdyin kuunnellen lasten riitelyä "ongista". Milloin toisella oli pidempi tai muuten vain parempi, onkeen sidottu, repusta läytynyt lanka oli liian lyhyt jaettavaksi kahdelle, "syötti" irtosi toiselta vaan ei toiselta, jne.

Kotimatkalle päästiin aika myöhään. Samalla muistin, että toisella lapsella on huomenna meno kaverisynttäreille, josta seurasi pakollinen pysähtyminen, missäs muuallakaan, kuin Prismassa, josta joku barbi mukaan ja kotiin. Jossa olimme n. 21:30

Pieleen menneitä asioita: Kotiin jääneet pitkähihaiset, väärä nakkikeitto, olemattomat teräaseasiat, huono ennakointi ja valmistautuminen, unohtunut wc-käynti (lapsen osalta) lähtiessä. Kulunut aika (johtuen edellisisitä seikoista) ja myöhäinen kotiinpaluu (johtuen kuluneesta ajasta).

Hyvin menneitä asioita: Aika kultaa muistot, hyvinkin nopeasti. Seuraavana päivänä lapset olivat sitä mieltä, että reissu oli paras ikinä